Rikoksen uhrina, eli asianomistajana rikosprosessissa, Osa I

 

 

Jokainen meistä voi joutua rikoksen uhriksi. Rikosprosessin kulku ensin poliisin suorittamasta esitutkinnasta syyttäjän syyteharkintaan ja tästä edelleen oikeudenkäyntiin sekä mahdolliseen muutoksenhakuvaiheeseen on kuitenkin monelle vieras asia. Miten prosessi etenee ja mitkä oikeuteni rikoksen uhrina ovat? Onko minun tarpeen käyttää lakimiestä? Miten juristin käyttämisestä aiheutuvat kustannukset korvataan? Tällä kolmiosaisella kirjoituksella pyritään vastaamaan näihin sekä eräisiin muihin rikosten uhreja eli asianomistajia yleisimmin askarruttaviin kysymyksiin. Tässä kirjoituksen ensimmäisessä osassa käsitellään poliisin suorittamaa esitutkintaa ja syyttäjän syyteharkintaa nimenomaan asianomistajan näkökulmasta. Kirjoituksen toisessa osassa käsitellään puolestaan rikosasian oikeudenkäyntiä eli pääkäsittelyä käräjäoikeudessa. Kolmannessa osiossa keskitytään muutoksenhakemiseen hovioikeudelta ja Korkeimmalta oikeudelta sekä asianomistajan avustajan rooliin ja avustajan käyttämisestä aiheutuvien kustannusten kattamistapoihin.

Rikosprosessin ensimmäinen vaihe on poliisin suorittama esitutkinta, joka alkaa poliisin saamasta rikosilmoituksesta. Esitutkinnassa poliisi selvittää rikoksen, teko-olosuhteet, asianosaiset, rikoksella aiheutetun vahingon ja mahdollisen hyödyn, samoin kuin muut sellaiset seikat, jotka ovat tarpeen syyteharkintaa varten. Esitutkinnan aikana poliisi kuulustelee asianosaisia ja mahdollisia todistajia sekä suorittaa muita esitutkintatoimenpiteitä ja käyttää tarvittaessa laissa säädettyjä pakkokeinoja. Asianomistajan kannalta keskeisintä on tässä vaiheessa kaikkien niiden tietojen antaminen poliisille, mitä hänellä rikoksesta ja sen tekijästä tai epäillystä on, minkä lisäksi asianomistajalta tiedustellaan esitutkintavaiheessa sitä, vaatiiko hän tekijälle rangaistusta ja onko hänellä korvaus- tai muita vaatimuksia asiassa. Tarkkojen vaatimusmäärien ilmoittaminen ei ole vielä tässä vaiheessa välttämätöntä, vaan asianomistaja voi myöhemmin täydentää esittämiään yksityisoikeudellisia vaatimuksiaan esimerkiksi asianajajansa välityksellä. Tärkeintä on se, että asianomistaja ilmoittaa vaativansa rangaistusta sekä ilmoittaa sen, tuleeko hän esittämään korvausvaatimuksia asiassa, jotta asiassa operoivat viranomaiset (poliisi, syyttäjä ja tuomioistuin) osaavat huomioida nämä seikat prosessin kuluessa.

Poliisin saatua esitutkinnan valmiiksi siirtyy asia syyttäjän syyteharkintaan. Syyttäjä arvioi kertyneen esitutkinta-aineiston perusteella ensinnäkin sen, täyttääkö teko jonkin rikoksen tunnusmerkistön ja mikäli näin on, onko asiassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi. Syyttäjällä on myös mahdollisuus pyytää lisätutkintaa poliisilta. Mikäli syyttäjä katsoo esitutkinta-aineiston perusteella ns. syytekynnyksen ylittyvän, nostaa hän syytteen vastaajaa vastaan ja asian käsittely siirtyy käräjäoikeuteen syyttäjän haastehakemuksella. Jos taas syyttäjä arvioi, ettei asiassa ole saatu riittävää näyttöä syytteen tueksi, tekee hän syyttämättäjättämispäätöksen, jossa hän perustelee ratkaisunsa. Asianomistajalla on tällaisessa tapauksessa toissijainen syyteoikeus ja sen nojalla mahdollisuus nostaa itse syyte rikoksesta epäiltyä vastaan. Näissä tilanteissa tarvitaan jo heti alkuvaiheessa lainoppinutta avustajaa, joka osaa arvioida asianomistajasyytteen nostamisen menestymismahdollisuudet kyseisessä asiassa.